Pieni esittäytyminen lienee paikallaan, ikään kuin näin muodolliseksi aluksi. Olen 19-vuotias nuorimies. Edustan kuulemani mukaan noin 75% ikäluokastani suorittamalla tällä hetkellä asepalvelusta. Minut tuntevat ihmiset alkaisivat tässä vaiheessa ihmettelemään, että kuinka niin ASEpalvelusta? Olen nimittäin valokuvaaja. Kyllä, asevelvollisuuden voi suorittaa myös ottamalla valokuvia. Käytännössä se tarkoittaa sitä, etten ole viimeisen puolen vuoden aikana juurikaan aseeseen koskenut. Ei minulla ole mitään aseita vastaan, eikä juurikaan armeijaakaan vastaan.
Palvelusta ollessa jäljellä enää vain 40 aamua, pitää inttiä alkaa kohta miettimään menneen kautta. Toki vielä on paljon asioita, mitkä odottavat tulevaisuudessa, mutta niin se vain on - kohta se on ohi. Miten tähän oikein päädyttiin? Lapsena tykkäsin sotaleikeistä, vähän vanhempana tykkäsin airsoftista ja paintballista, pelasin sotapelejä, katsoin sotaelokuvia... Olin vielä inttiin tullessakin varma, että nykyisen 8,5 kk palveluksen sijaan olisin täällä "niin pitkään kuin pitävät", mikä käytännössä tarkoittaa 347 vuorokautta, 11,5 kuukautta. Halusin johtajaksi. Aliupseeriksi ainakin, miksei upseeriksikin. Kuitenkin palveluksen edetessä voimistui tunne siitä, että ehkä täällä laitoksessa voi tehdä jotain, josta olisi suoraa hyötyä siviilielämässä (en halua väheksyä johtajakoulutuksen vaikutuksia siviilielämässä - päinvastoin. Pidän sitä hyvänä ansiona). Kuulin mahdollisuudesta päästä valokuvaajaksi ja päätin kokeilla onneani.
Siitä on nyt puoli vuotta, kun astuin prikaatin esikuntaan pääsykokeisiin. Sen jälkeen onkin kerinnyt tapahtua monenlaista. En pitänyt itseäni kovin kummoisena kuvaajana silloin, kun hain. En todellakaan pidä nytkään; nykyään tuntuu lähinnä että olisin huonompi, kun osaa kiinnittää enemmän huomiota omiin virheisiin. Olen kuitenkin varma siitä kehityksestä, jota tämän puolen vuoden aikana on tapahtunut. Kehitystä on tapahtunut niin kuvaajana, kuin ihmisenä. Loppujen lopuksi ei ole juurikaan hyötyä, jos on loistava kuvaaja, mutta ihmisenä kolkko, sillä se, miten tuot esille työsi tuloksia kuvaajana on riippuvainen siitä, millainen ihminen olet. Valokuvaajan ammatti on erittäin sosiaalinen, pitää pystyä kommunikoimaan sujuvasti asiakkaiden ja mallien kanssa ja toisaalta myös ohjata heitä, jotta päästään toivottuihin lopputuloksiin. Lisäksi hermojen pitää kestää: monesti tilanne on se, että kuvaustilanteet eivät toistu. Joskus on vaan pakko onnistua kerralla.
En väitä, että olisin ammattilainen. Tai ammattitasoinen. Puhun vain niistä kokemuksista, mitä minulla on, kun olen edustanut Puolustusvoimia valokuvaajan roolissa. Kohta olen eräänlaisen valinnan edessä: kun intti loppuu ja työni valokuvaajana loppuu, miten haluan jatkaa kuvausta? Siviilissä olen vain keskitason harrastaja. Tähän toi tietynlaista rohkaisua eilen ajattelemani asia. Jos valokuvaaminen on unelmani, niin eikö se ole asia, jota minun pitää tavoitella? Asia, jonka puolesta taistella; asia, jonka puolesta joudun tekemään uhrauksia. Todennäköistä on, että joudun tekemään kovasti täysin valokuvaamiseen liittymättömiä töitä, jotta voisin saavuttaa unelmani. Mutta, mikä se minun unelmani sitten on? En tiedä tarkkaan, tiedän vain että se liittyy valokuvaamiseen ja tiedän myös sen, että uskon tämän blogin auttavan minua löytämään sen.